Minun Pellinki

Pellinki sijaitsee noin 30 km Porvoon keskustasta etelään ja meitä elää nykyään täällä noin 250 vakituista asukasta. Pellinki itsessään koostuu useista pienemmistä saarista, joista viisi suurinta on yhdistetty silloilla 1980-luvulta lähtien. Meidät yhdistää mantereeseen kaapelilautta, joka kulkee neljä kertaa tunnissa ja tarvittaessa ympäri vuorokauden. Lyhyt etäisyys pääkaupunkiseudulle on vaikuttanut saarten kehitykseen niin, että suurin osa rakennuksista ja lähes kaikki uudisrakennukset ovat loma-asuntoja. Loma-aikoina ja viikonloppuisin saaren asukasmäärä moninkertaistuu. Asun itse Suurpellingin saarella ja olen pitänyt perinteistä kyläkauppaa, Söderby-Bodenia vuodesta 2009. Kasvoin Porvoossa ja olen löytänyt paikkani täällä saaristossa rakkauden kautta. Täällä olen työni ansiosta tutustunut moneen saarelaiseen ja monien keskustelujen kautta saanut oppia paikallisesta kulttuurista ja pellinkiläisenä olemisiesta.

Minun Pellingissä on neljä vuodenaikaa. Lumi narisee jalkojeni alla ja pakkanen nipistää nenääni, kun astun ulos jäälle. Villahuivini huurtuu, kun hengitän sen läpi. Taivaanranta on pilkkopimeä ja täynnä tähtiä. Jäällä minusta tulee hyvin pieni. Olen osa jotain suurempaa ja se rauhoittaa minua. Arjen huolet tuntuvat kaukaiselta ja tuntuu, että tunteen minussa saa aikaan vain meri ja talvinen jää. Yritän maalata kuvaa ihmisille, jotka ihmettelevät, kuinka saaristossa on mahdollista elää ympäri vuoden. Eikö olekin pimeää ja yksinäistä? Pelkäävätkö lapset pimeää? Miten selviät, kun ei ole yhtä eikä toista? Pieni sarkastinen äänensävy päässäni haluaa vastata: Kyllä, me istumme täällä päreiden valossa ja korjaamme verkkoja, veistämme piikkejä heinäharavoihin ja kehrämme lankaa. Aluksi kysymys sai minut vaivautuneeksi, mutta ajan mittaan tajusin, miksi ihmiset toistivat kysymystä. Suurin osa kysyvistä yhdistää saariston kesään ja lomailuun. Veneilyä, grillausta, uintia, aurinkoa kallioilla ja kesätorin riennot. Sitä ei tehdä talvella, ja silloin voi olla vaikea kuvitella, mitä ihmiset täällä tekevät talvikuukausina. Vastaukseni ovat yksinkertaisia, minulla on ja saan kaiken tarvitsemani asuessani saarella, lapsemme eivät pelkää pimeää, koska heille on kerrottu että maailma on samanlainen valossa kuin pimeässä. Ja kaikkialla on pimeää syksyllä ja talvella. Mutta joskus kun lapset olivat pieniä sain ottaa potkukelkan kun hain lapset päiväkodista! Arjen luksusta.

Kun talven lumi hiljalleen alkaa sulamaan ja siirrytään kohti kevättä, koko saari täyttyy odotuksesta. Yrittäjät alkavat herätä talviuniltaan ja alkavat valmistautua tulevaan kauteen. Kuulet ensimmäiset lokit ja vähän myöhemmin käken. Lokkien ohella ensimmäiset äänet mereltä tulevat innokkaimmilta veneilijöiltä ja kalastajilta jotka vihdoin pääsevät kalaan avomerelle. Keväällä huomaa selvästi lisääntyneen liikenteen ja sunnuntaisin kävelyllä olevat ihmiset. Koko saari on kuin konfetein täytetty saippuakupla, kuin tuhat pientä perhosta vatsassa. Kesä- ja heinäkuun tullessa et enää kuule veneitä tai lokkeja, emme reagoi autoihin tai kävelijöihin. Siitä on tullut osa ympäristön kakofoniaa. Kesä on tapahtumien huippusesonki. Melkein joka viikonloppu järjestetään jotain ja jos on onnekas ja on mukana useissa yhdistyksissä, niin monet tapahtumat tarkoittavat myös useita talkootunteja. Mutta siitä huolimatta kesä Pellingissä on ihana. Yrittäjänä käytän kaikki mahdollisuudet nauttia pienistäkin hetkistä luonnossa, suolaveden tuoksusta, auringon lämmittävistä kallioista ja vain rauhasta. Elokuu on vähän ristiriitainen. Kuten Tove Jansson kirjoitti, jotain kesän ja syksyn väliltä. Aika jäädä vai lähteä? Kun kesävieraat sanovat surullisesti hyvästit ja palaavat kaupunkiin, saari vetää syvään henkeä ja huokaisee, selvisimme jälleen yhdestä kesästä. Pikkuhiljaa paikalliset valtaavat takaisin lomalaisille lainatut lempipaikat, tiet hiljenevät ja voin juosta tunnin maantietä pitkin kohtaamatta ketään. Jos sää on hyvä elokuussa, voimme saaristolaisina pyöräillä rannalle uimaan päiväkodin ja töiden jälkeen. Voimme tehdä veneretken arki-iltana ja laskea verkot.

Kun viimeiset lämpimät päivät alkavat ehdottomasti olla loppu, arki alkaa yhdistystoiminnalla ja kaikella siihen liittyvällä. Hirviä, peuroja ja metsäkauriita metsästetään laajasti ja harvat ampujat metsästävät edelleen vesilintuja. Syksyllä kohokohtia ovat yhteiset iltapäivät metsästyksen parissa ja makkaragrillaus metsästyksen päätyttyä. Kaikissa näissä harrastusryhmissä vallitsee aito yhteenkuuluvuuden tunne, ja niitä kaikkia ylläpidetään talkolla ja vapaaehtoisvoimin. Mielestäni ihmisten tuntema yhteenkuuluvuuden tunne on erityisen vahva saaristoalueilla.

Minun Pellingissä on ihmisiä. Kun muutin saarelle, pienen yhteisön normit olivat pelottavia. Suuri osa siitä tuntui vanhanaikaiselta ja liian loukkaavalta yksityisyyttäni kohtaan. Vuosien varrella olen oppinut suodattamaan puolet pois, kuuntelemaan vain osaa ja yrittän ottaa oppia. Koska olen kyläkaupassa, minulla on erityinen rooli kylässä ja tapaan useita ihmisiä päivittäin. Minusta se on etuoikeus. Saan jakaa tarinat, surut ja ilot. Kaupassa voi tavata, saada tukea, nauraa, muistella, ja olla yhdessä. Työpäivissäni on välillä sekä lohduttomia kyyneleitä että hervotonta naurua. Elettyä elämää.

Niistä hetkistä nautin eniten työssäni, kun kauppa on täynnä puheen sorinaa, se tuntuu niin elävältä, merkitykselliseltä. Me paikalliset emme kokoonnu kovin usein suuriin joukoin, mutta kun on illallisjuhlat nuorisoseurantalolla elävän musiikin ja tanssin kera, niin kovin moni ei jää kotiin. Ne ovat kohokohtia, joissa useat paikallisten asukkaiden sukupolvet kohtaavat ja seurustelevat. Näissä tapahtumissa identiteettimme on vahva. Identiteetti, jota väestön väheneminen valitettavasti murentaa. Koska identiteettiä rakennamme me täällä asuvat ihmiset, olemme ja tulemme olemaan Pellinki. Luodot ja saaret ovat muodoltaan samat horisonttia vasten, mutta elämää saarilla muokkaamme ja muutamme me, kuten saaria ympäröivät aallot.

Minun Pellingillä on tulevaisuus. Haluamme vaikuttaa meitä koskeviin asioihin ja ylläpitää palveluitamme. Valtion Paavo-tietokannan mukaan meitä oli 264 henkilöä vuonna 2013 ja 246 viisi vuotta myöhemmin. Kun muutin Pellinkiin vuonna 2009, sanottiin, että meitä oli 300. Kun väestönäyttää vähenevän, tulevaisuus voidaan nähdä epävarmana. Huoli tulevaisuudesta on meillä perusteltua, kuinka saadaan jo suljettu päiväkoti takaisin kun saarella on vain 3 päiväkotiikäistä lastala ja kuka istuu missäkin virassa kirjavassa yhdistysten ryhmässä. Kiinteistöjen hinnat nousevat jyrkästi pitkään kestäneen osayleiskaavoituksen jälkeen. Toisaalta uusia rakennuspaikkoja suunniteltiin hyvin vähän ja toisaalta ne suunniteltiin paikkoihin, joita maanomistajat eivät halua myydä. Pellinki on kysytty ja lähes kaikista myydyistä kiinteistöistä tulee loma-asuntoja. Vauhti on nopea ja kohteet myydään muutamassa päivässä. En voi moittia myyjiä, monet kiinteistöt myydään jopa pyyntihintaa korkemmalla hinnalla. Mutta tämän ilmiön vuoksi ”tavallisten” ihmisten on melkein mahdotonta ostaa ja asettua saarelle. Koska tosiasia on, että paikallinen väestö tuo turvaa, vakautta ja palvelua. Me järjestämme tapahtumia, seuraamme outoja autoja ja laskemme veneet vesille. Mutta me myös asumme täällä, täällä on kotimme, harrastukset ja työpaikkamme. Jos ei kokonaan, niin ainakin osittain autioituminen on seurausta passiivisesta kuntapolitiikasta, joka ei näe saaristoa ja harvaan asuttuja alueita voimavarana, vaan myllynkivenä. Politiikkaa, jossa valtuutettujen ja sitoutuneiden kyläläisten resursseja tuhlataan vastatuuleen huutamiseen, saavutettujen tavoitteiden ylläpitämiseksi eikä uusien palvelumuotojen ja palveluiden kehittämiseen. Jos saariston helmiä olisi aito halu tuoda esille ja hioa, kaupunki olisi aktiivinen toimija kaikilla osa-alueilla, suunnittelussa, koulutuspalveluissa, markkinoinnissa ja yritysten tukemisessa. Kun taistelimme koulun pitämisestä saarella (joka lakkautettiin vuonna 2010), eräs virkamies kysyi minulta, miksi olemme niin itsepäisiä ja miksi emme anna periksi. ”-Koska meillä ei ole mitään menetettävää”, vastasin. Åbo Akademin nyt aloittama asuttavuus ja Porvoon kaupungin suunnitelmat uuden saaristoohjelman luomisesta antavat toivoa. Nyt tapahtuu tarpeeksi suuria asioita. Teen kaikkeni auttaakseni saartani, se vaatii keskusteluja, kehitystä, yhteistyötä ja suunnittelua. Mutta emme luovuta. On tulevaisuus, jossa voimme elää saaristossa kaikkine vuodenaikoina ja ihmisineen. 

Elämä saaristossa on riisuttua, elämä täällä on ehkä lähempänä jotain iki-aikaista, muinaista. On toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Sillä onhan jokaisessa uudessa auringonnousussa on pieni pala tulevaisuutta.